Kirjoittamastani ympäristötaiteen kurssista (osat 1, 2 ja 3) ja sen tuotoksista oli 24.5.08 juttu myös Hämeen Sanomista. Hämeen Sanomien verkkolehden kautta pääset lukemaan aiheesta ja myös ihastelemaan meikäläisen kuvaa.
Kuva: Leo Kujanpään piirtämä teos rantahiekkaan (osittain jo aaltojen viemänä)
Sitä tuli sitten taiteiltua viikon ajan. Tekikö taidekurssi minusta taiteilijan? Eipä tietenkään. Mutta ainakin suhtautumiseni taiteeseen ja taiteen tekemiseen muuttui vapaammaksi.
Lähtökohtani kurssilla oli saada taiteellista puolta paremmin osaksi työtäni. Halusin myös vertailla kokemuksen ja tekemisen kautta taidetta ja muotoilua. Tähän asti olen ajatellut, että taiteen ja muotoilun ero on käytettävyydessä. Taiteen ei tarvitse olla funktionaalista, vaan sen tehtävä on tuottaa kokemuksia ja tunteita. Muotoilussa tärkeintä taas on helppo ja toimiva käytännöllisyys. Yksinkertaistettuna: jos sitä voi käyttää johonkin, se on muotoilua. (Toinen helppo jako voisi olla tekijänoikeuksissa: jos työ on tekijänoikeuden piirissä, se on taidetta.)
Taiteen ja muotoilun jako ei tietenkään ole näin yksioikoista. On käytettävää taidetta ja on taiteellista muotoilua. Jopa pelkän taiteen (tai muotoilun) määritteleminen on hankalaa. Jos lapioin mökillä kiviä kasaan, se ei tee kasasta taidetta. Mutta jos järjestelen kahvitauolla erivärisiä kiviä kehittäin kasaksi (ylin kuva), onko se jo taidetta? Silloin taidetta olisi tarkoituksenmukaisesti tietyn näköiseksi ajateltu kokonaisuus. Ajateltu - se taitaa olla avainsana. Taidetta on siis taiteeksi ajateltu kokonaisuus? Taidanpa nimetä kivityöni nimellä Ajateltu - sillä pitäähän taideteoksella nimi olla (vähintään: Nimetön).
Pelkkä roskakasa vai taidetta?
Jos kerään roskia luonnosta, teen hyvän työn. Taidetta se ei kuitenkaan ole. Mutta entä jos laitan roskat esille? No, pelkkä roskakasa ei vielä taidetta ole, mutta lisätään soppaan vähän ajatusta. Laitan roskia esille, koska haluan kertoa sillä jotain. Haluan muistuttaa siitä, kuinka paljon jätämme jälkiä luontoon kulutustavaroillamme. Roskathan ovat edellispäivän hyödykkeitä. Hyödykkeet taas ovat enemmän tai vähemmän ajatuksella muotoiltuja. Ja tuskin kukaan hyödykkeitä muotoillut on ajatellut niiden käyttötarkoitukseksi luonnon roskaamisen.
Työssäni nimeltä Jälkeemme halusin saada teoksen näkijän miettimään suhdettaan roskaamiseen. Keräämällä tiilisen raunion (joka sekin on tavallaan roska) koloon 
lähiympäristöstä löytyneitä roskia menninkäisen kodiksi sain ruohikkoon peittyvät roskamme esille. Olisikin ihannetilanne, jos jonkinlainen metsän olento voisi käyttää jälkiämme hyväkseen. Näin ei kuitenkaan ole ja työ haluaakin ironisesti muistuttaa, etteivät ne roskat sieltä maasta kovin nopeasti katoa. No, ehkä jokin lintu voi serpentiinistä saada hyvää pesämateriaalia. Mutta kuka hyötyy hajonneesta lasipullosta, mehutölkistä tai sitruunapurkista maassa?
Ilmeisesti sisustukseni oli niin miellyttävä, että jokin menninkäinen tai maahinen päätti kolon ottaa kodikseen. Pöytätilaa ei vain tainnut olla riittävästi, kun koloon oli uusi pöytä (spray-purkin korkki) ilmestynyt. Mutta ilta taisi olla mukava, ainakin sen perusteella, että viemäni kynttilänpätkä oli poltettu. Toivottavasti asukas nukkui hyvin lämpöisen viltin alla, pehmeä filtteri tyynynään.
Haudasta kaivettu
Varikonniemen alue oli siitä mielenkiintoinen, että alueella pääsee näkemään ja tutkimaan menneisyyden jälkiä monella tavalla. Puiden välissä vilkkuvat varikkorakennusten perustukset ja vanhan höyrysahankin jäljiltä on vielä rakennuksia ja raunioita jäljellä. Tiilikasoja näkyy joka puolella ja puiden alta löytyy muovi- lasi- ja jopa kenkäkasoja haudattuna maahan. Hautaamallahan ne tavarat lopettavat olemassaolonsa.
Päätin kuitenkin olla hieman ilkeä ja ottaa esiin muutaman unohduksiin halutun kengän. Vielä ilkeämpi olin, kun laitoin ne esille saharakennuksen vieressä oleville kannoille. Nyt ne ovat näkyvissä, muistuttamassa olemassaolostaan. Ja sopivatkin hyvin sammaloituneelle kannolle; olivathan ne itsekin jo kasvattaneet samaa sammalta päälleen.
Esille nostaminen ei tästä kuitenkaan tee vielä taidetta. Kuten aiemmin totesin, taidetta ollakseen työ tarvitsee taakseen myös ajatuksen. Oma ajatukseni lähti siitä, että olen itse ollut sahalla töissä ja lukenut mm. sahatekniikkaa. Ajatellessani höyrysahan menneisyyttä, tulevat väistämättä mieleeni sen työntekijät ja silloiset työolot. Kenkiä on niissä töissä kulunut varmasti useampi pari. Vaikka nämä kengät ovat todennäköisemmin varikoiden ajalta, muistuttavat ne ainakin minua sahan raskaasta menneisyydestä. Työn nimeksi annoin Ilman suuntaa: 4 kenkää katsovat eri suuntiin ikään kuin miettien, mihin tästä nyt lähtisi. Missä on oikea suunta eteenpäin ja tulevaan.
Huomautus: jos olet nähnyt työn, olet saattanut nähdä kenkiä viisi. Et laskenut kuitenkaan väärin, sillä viides on yhden pikkupojan sinne luvallani lisäämä.
Taidetta vai tekemistä
Edellä esittelemäni työt ovat kaikki olleet nähtäviä töitä. Ne pysyvät paikallaan ja niitä voi katsoa, jopa koskea. Alueella meitä taidekurssilaisia hyöri tusinan verran ja ohikulkevia ihmisiä oli tänä aikana monin kerroin. Kovin monella tuntui olevan kauhea kiire juoksulenkillä tai pyöräillessä. Heillä ei ollut enää aikaa ihastella maisemia (kuten kaunista järveä ja sen takana olevaa Hämeen linnaa), sillä onhan ne nyt nähty aiemminkin. Se on harmillista. Tuttua, vaikkakin kuinka kaunista, ei enää jaksa ihastella. Halusin pysäyttää ihmisiä välillä.
Mukanani oli muistivihko ja kynä. Mukana olleen poikani kanssa keräsimme keppejä ja veimme ne rannalle. Näin sai alkunsa ihmistenpysäytysoperaation ensimmäinen vaihe.
"Hei ohikulkija! Ota keppi ja piirrä hiekkaan. Tehdään yhdessä taidetta"
Käsinkirjoitettu lappu keppien vieressä sai aikuisiakin innostumaan ja muutama uskalsi piirtääkin. Ja tietysti itsekin piirtelin hiekkaan, mikäs sen mukavampi tapa viettää kaunista kevätpäivää. Rantahiekan hyvä ja huono puoli tässä on, että piirrokset katoavat nopeasti askelten alle. Piirrokset eivät myöskään näy pitkälle, ne huomaa vasta läheltä. Hauska oli huomata, kuinka ihmiset automaattisesti väistivät hiekassa olevia kuvioita, vaikka oma ajatukseni oli, että jäljet ovat osa tätä teosta."Hei ohikulkija! Ota kivi ja heitä veteen. Tänään on hyvä päivä leikkiä"Seuraava vaihe tässä teoksessa oli saada ohikulkijat nauttimaan siitä, mistä ovat lapsenakin nauttineet. Se, että on kasvanut isoksi, ei tarkoita, ettei saisi enää leikkiä. Koinkin, että nämä laput ovat ikään kuin lupa tehdä taas jotakin, mitä normaalisti välttelee. Hauskinta oli nähdä, kuinka tutustumaan tulleet vanhukset heittelivät yhdessä kiviä lasten kanssa.
"Hei ohikulkija! Istu ja katso maisemaa. Kuuletko satakielen laulavan?"Väittävät satakielen laulun olevan kauneinta kuultavaa. Kuinka moni kiireinen lenkkeilijä mahtaa huomata, että satakielen laulua kuului alueella lähes joka puolelta. Toivon todella, että lappuni sai edes yhden ihmisen pysähtymään rantapenkille ja kuuntelemaan.
Olen elänyt taiteen keskellä. Olen kasvanut kaupungissa, joka kasvatti itsestään taiteen ulkoilmagallerian. Varsinkin lukioaikanani uusia taideteoksia tuntui ilmestyvän katukuvaan kuin sieniä sateella. Perinteisten kiviteosten sekaan ilmestyi niin turveteoksia, kuin seinätaulujakin. Kun taidetta näkee lähes joka askelmallaan, alkaa siihen jo turtuakin. Vasta muutettuani Kankaanpäästä muualle osaan arvostaa tätä ainutlaatuista taideympäristöä paremmin. (Taideretkeä suunnitteleville: Kankaanpään taidekehän esite)
Monenlaista ympäristötaidetta on tullut siis nähtyä vain asumalla kyseisellä paikkakunnalla. Silloin en olisi uskonut, että joku päivä lähden itse kurssille tekemään ympäristötaidetta. Näin kuitenkin tein ja kurssia varten tutustuin netin ihmeellisen maailman avulla lisää erilaisiin teoksiin. Puuttumatta siihen, onko ympäristötaiteen oltava luonnonmateriaaleista tehtyä vai onko kaikki ympäristössä oleva taide ympäristötaidetta (ja mikä oikeastaan onkaan taidetta), esittelen kaksi parhaiten mieleeni jäänyttä ympäristötaideteosta.
Käpyrauhasen kehtolaulu rauhoittaa
KIPUA KANNAN SYLISSÄNI.
JOTTA JATKUISI ELÄMÄ,
REVI, RAASTA SYLINI AUKI,
JOTTA ELÄMÄ JATKUISI.
Lea Turton teos City-kukkaset (Kivinokka 2004) yllättää kauneudellaan ja huumorillaan. Muovisista kertakäyttölusikoista kootut kukat ja niiden nuput saavat varmasti jokaisen metsäpolkua kulkevan pysähtymään.
Sisustusliike Oma verkkokauppoineen tarjoaa paljon iloa tuottavia sisustustavaroita. Kahden tamperelaistytön oma yritys on jaettu verkkokauppa OmaShopiksi ja sisustussuunnittelutoimisto OmaDesigniksi. OmaShopin kautta voi jopa ostaa OmaDesignin sähköpostin välityksellä toteuttamaa sisustusneuvontapalvelua.
Tästä kaupasta löytyy jotain omaa varmasti kaikille, jotka haluavat pientä piristystä kotiinsa. Ja ne, ketkä kaipaavat sisustussuunnitteluapua: voin lämpimästi suositella OmaDesignin Annaa. Tiedän hänen olevan loistava ammatissaan.
Päätinpä lähteä kurssille. Välillä kun tuntuu, että muotoilen turhankin asiapainotteisesti, niin kehitetään sitten sitä taiteellista puolta. Ja koska muotoilen lähinnä ympäristötuotteita, menen siis ympäristötaidekurssille.
Muotoilun ja taiteen eroista
Pidän taiteen ja muotoilun suurimpana erona käytettävyyttä. Taide tuottaa kokemuksia, muotoilu käytettävyyttä. Viikon päästä alkavalle kurssille ennakkotehtävänä oli tutustua etukäteen Varikonniemen alueeseen, missä kurssi pidetään. Tästä saammekin toisen selkeän eron taiteeseen ja muotoiluun: Ympäristötaide tehdään johonkin tiettyy paikkaan, jolloin ympäristö määrittää taidetta jo tekovaiheessa. Muotoilun tuotoksia voidaan hankkia mihin tahansa. Muotoilija, varsinkaan teollinen muotoilija, ei yleensä pysty määrittelemään, missä hänen tuotoksiaan käytetään. Kuitenkin niidenkin suunnittelussa on otettava mahdollinen tuleva ympäristö huomioon.
Ihmisen ja luonnon taistelukenttä
Hämeenlinnassa, linnaa vastapäätä sijaitseva Varikonniemen alue on mielenkiintoinen. Vehreä alue kätkee sisäänsä niin rautakautisen asumisen jäänteitä, kuin puolustusvoimien varikoiden perustuksiakin. 1700-luvulla alue on ollut linnan maatalousmaata ja 1800-luvun lopulla sinne on perustettu höyrysaha. On jotenkin lohdullista nähdä, kuinka luonto lopulta ottaa vallan ihmisen jäljistä. Vahvakin betoniperustus murenee pikku hiljaa kasvien ottaessa vallan. Pääni suorastaan pulppusi ideoita (en väitä, että kaikki olisivat kovin käyttökelpoisia tosin) aluetta kiertäessä, joten enköhän saa alueelle jonkinlaista taidetta aikaan.
Havaintoja polun varrelta
Ylös kirjoittamiani tunnelmia raunioituneen tiilirakennuksen luota:
"Vanha rakennus. Puiden peittämä. Ikuinen tiili pitää rakennuksen vielä pystyssä. Katto on jo mennyt. Palanut kai. Ympäriltä kuuluu kyyhkysten huhuilua. Tunnelma on aavemainen. Mitä täällä tapahtuu yöaikaan?"
Toisessa paikassa, varikoiden perustusten luona, tein havainnon oman työni tulevaisuudesta:
"Muuri kasvaa jo uutta elämää. Luonto peittää, minkä ihminen on jättänyt. Vai onko täällä myös elämää, joka ei meille näy?
Tuulen vire saa kasvit heilumaan, mutta ihmisen tekemä ei liiku. Se murenee hiljalleen luonnon tunkeutuessa siihe. Näin siis käy niillekin tuotteille, joita itse suunnittelen."
Löysin varikoiden raunioista myös puiden reunustaman käytävän. Nousin sammaloituneet portaat päästäkseni kulkemaan käytävää, jonka loppua ei kunnolla erottanut. Käveltyäni vehreän käytävän läpi, oli sen lopussa linnunpönttö. Siinäpä linnuilla komea kotikuja.
Kuitenkin parhaiten mieleen jäänyt asia paikasta oli kepin päähän nostettu pieni lapanen, jossa iloisesti hymyili kissa. Se sai minut hymyilemään - saa edelleen - ja jos taiteen tarkoitus on tuottaa tunteita, täytyy tämänkin olla taidetta.
Kirjoitan lisää muotoilun ja taiteen eroista kurssin edistyessä. Innolla odotan kurssin alkua ja varsinkin sen loppua. Millainen on muotoilijan matka taiteen sivupoluilla, siitä saatte kuulla myöhemmin lisää.
