Muotoilija taiteen sivupolulla, osa 2: Ympäristötaiteeseen tutustuminen

Olen elänyt taiteen keskellä. Olen kasvanut kaupungissa, joka kasvatti itsestään taiteen ulkoilmagallerian. Varsinkin lukioaikanani uusia taideteoksia tuntui ilmestyvän katukuvaan kuin sieniä sateella. Perinteisten kiviteosten sekaan ilmestyi niin turveteoksia, kuin seinätaulujakin. Kun taidetta näkee lähes joka askelmallaan, alkaa siihen jo turtuakin. Vasta muutettuani Kankaanpäästä muualle osaan arvostaa tätä ainutlaatuista taideympäristöä paremmin. (Taideretkeä suunnitteleville: Kankaanpään taidekehän esite)

Monenlaista ympäristötaidetta on tullut siis nähtyä vain asumalla kyseisellä paikkakunnalla. Silloin en olisi uskonut, että joku päivä lähden itse kurssille tekemään ympäristötaidetta. Näin kuitenkin tein ja kurssia varten tutustuin netin ihmeellisen maailman avulla lisää erilaisiin teoksiin. Puuttumatta siihen, onko ympäristötaiteen oltava luonnonmateriaaleista tehtyä vai onko kaikki ympäristössä oleva taide ympäristötaidetta (ja mikä oikeastaan onkaan taidetta), esittelen kaksi parhaiten mieleeni jäänyttä ympäristötaideteosta.

Käpyrauhasen kehtolaulu rauhoittaa

Tuija Lindforsin Käpyrauhasen kehtolaulun (Kivinokka 2007, ympäristötaidenäyttely) olen nähnyt vain kyseisenä kuvana. Kuitenkin jo pelkkä kuva saa pääni täyteen ajatuksia. Jos näkisin teoksen luonnossa, pysähtyisin sen luo pitkäksikin ajaksi pohtimaan. Täydellisen pyöreä, läpikuultava pallo tuo mieleen ajatuksia kastepisarasta saippuakuplan kautta turvalliseen kohtuun. Teokseen kuuluva teksti selittääkin teoksen ajatusta kohdun ja syntymän suuntaan:

KIPUA KANNAN SYLISSÄNI.

JOTTA JATKUISI ELÄMÄ,

REVI, RAASTA SYLINI AUKI,

JOTTA ELÄMÄ JATKUISI.

Äitinä ymmärrän hyvin tekijän ajatuksia. Ehkä teksti aukaisee teosta jopa liikaakin. Kivusta ja auki raastamisesta huolimatta teoksen tunnelma on hyvin rauhoittava. Rauhoittava kehtolaulu materialisoituneena.

City-kukkaset säilyvät... ikuisestikin?

Lea Turton teos City-kukkaset (Kivinokka 2004) yllättää kauneudellaan ja huumorillaan. Muovisista kertakäyttölusikoista kootut kukat ja niiden nuput saavat varmasti jokaisen metsäpolkua kulkevan pysähtymään.

Minut teos pysäytti miettimään ammattiani. Kertakäyttöastioita voisi pitää teollisen maailman tuotekehityksen äärimmäisenä saavutuksena. Kun ihminen haluaa päästä mahdollisimman vähällä kaikesta, kehitetään tuote, jonka voi yhden käytön jälkeen heittää suoraan roskakoriin ja unohtaa sen olemassaolo. Massatavaraa päästään tuottamaan yhä enemmän kovenevan kulutuksen tarpeisiin. Kuinka monta kertakäyttölusikkaa mahtaa löytyä luonnosta - vähemmän kauniisti järjestäytyneenä - vielä satojen vuosien jälkeen? Kertovatko ne tulevaisuuden arkeologeille toden elämästämme tässä ajassa. Kuluttaja on kuningas ja tavaraa tuotetaan lähes jo tavaran tuottamisen ilosta.

Teos toimii minulle muistuttajana, että muotoilijana ja osana tuotekehitystä olen itsekin vastuussa tulevaisuudestamme ja luonnonmateriaalien käytöstä. Kaunis teos, mutta niin vaikuttava. Kuinka pienet, järjestetyt muovilusikat voivatkaan saada ihmisen pään näin täyteen ajatuksia...