Muotoilija taiteen sivupolulla, osa 3: Taiteen määrittelyä ja taiteilua

Sitä tuli sitten taiteiltua viikon ajan. Tekikö taidekurssi minusta taiteilijan? Eipä tietenkään. Mutta ainakin suhtautumiseni taiteeseen ja taiteen tekemiseen muuttui vapaammaksi.

Lähtökohtani kurssilla oli saada taiteellista puolta paremmin osaksi työtäni. Halusin myös vertailla kokemuksen ja tekemisen kautta taidetta ja muotoilua. Tähän asti olen ajatellut, että taiteen ja muotoilun ero on käytettävyydessä. Taiteen ei tarvitse olla funktionaalista, vaan sen tehtävä on tuottaa kokemuksia ja tunteita. Muotoilussa tärkeintä taas on helppo ja toimiva käytännöllisyys. Yksinkertaistettuna: jos sitä voi käyttää johonkin, se on muotoilua. (Toinen helppo jako voisi olla tekijänoikeuksissa: jos työ on tekijänoikeuden piirissä, se on taidetta.)

Taiteen ja muotoilun jako ei tietenkään ole näin yksioikoista. On käytettävää taidetta ja on taiteellista muotoilua. Jopa pelkän taiteen (tai muotoilun) määritteleminen on hankalaa. Jos lapioin mökillä kiviä kasaan, se ei tee kasasta taidetta. Mutta jos järjestelen kahvitauolla erivärisiä kiviä kehittäin kasaksi (ylin kuva), onko se jo taidetta? Silloin taidetta olisi tarkoituksenmukaisesti tietyn näköiseksi ajateltu kokonaisuus. Ajateltu - se taitaa olla avainsana. Taidetta on siis taiteeksi ajateltu kokonaisuus? Taidanpa nimetä kivityöni nimellä Ajateltu - sillä pitäähän taideteoksella nimi olla (vähintään: Nimetön).

Pelkkä roskakasa vai taidetta?

Jos kerään roskia luonnosta, teen hyvän työn. Taidetta se ei kuitenkaan ole. Mutta entä jos laitan roskat esille? No, pelkkä roskakasa ei vielä taidetta ole, mutta lisätään soppaan vähän ajatusta. Laitan roskia esille, koska haluan kertoa sillä jotain. Haluan muistuttaa siitä, kuinka paljon jätämme jälkiä luontoon kulutustavaroillamme. Roskathan ovat edellispäivän hyödykkeitä. Hyödykkeet taas ovat enemmän tai vähemmän ajatuksella muotoiltuja. Ja tuskin kukaan hyödykkeitä muotoillut on ajatellut niiden käyttötarkoitukseksi luonnon roskaamisen.

Työssäni nimeltä Jälkeemme halusin saada teoksen näkijän miettimään suhdettaan roskaamiseen. Keräämällä tiilisen raunion (joka sekin on tavallaan roska) koloon lähiympäristöstä löytyneitä roskia menninkäisen kodiksi sain ruohikkoon peittyvät roskamme esille. Olisikin ihannetilanne, jos jonkinlainen metsän olento voisi käyttää jälkiämme hyväkseen. Näin ei kuitenkaan ole ja työ haluaakin ironisesti muistuttaa, etteivät ne roskat sieltä maasta kovin nopeasti katoa. No, ehkä jokin lintu voi serpentiinistä saada hyvää pesämateriaalia. Mutta kuka hyötyy hajonneesta lasipullosta, mehutölkistä tai sitruunapurkista maassa?

Ilmeisesti sisustukseni oli niin miellyttävä, että jokin menninkäinen tai maahinen päätti kolon ottaa kodikseen. Pöytätilaa ei vain tainnut olla riittävästi, kun koloon oli uusi pöytä (spray-purkin korkki) ilmestynyt. Mutta ilta taisi olla mukava, ainakin sen perusteella, että viemäni kynttilänpätkä oli poltettu. Toivottavasti asukas nukkui hyvin lämpöisen viltin alla, pehmeä filtteri tyynynään.

Haudasta kaivettu

Varikonniemen alue oli siitä mielenkiintoinen, että alueella pääsee näkemään ja tutkimaan menneisyyden jälkiä monella tavalla. Puiden välissä vilkkuvat varikkorakennusten perustukset ja vanhan höyrysahankin jäljiltä on vielä rakennuksia ja raunioita jäljellä. Tiilikasoja näkyy joka puolella ja puiden alta löytyy muovi- lasi- ja jopa kenkäkasoja haudattuna maahan. Hautaamallahan ne tavarat lopettavat olemassaolonsa.

Päätin kuitenkin olla hieman ilkeä ja ottaa esiin muutaman unohduksiin halutun kengän. Vielä ilkeämpi olin, kun laitoin ne esille saharakennuksen vieressä oleville kannoille. Nyt ne ovat näkyvissä, muistuttamassa olemassaolostaan. Ja sopivatkin hyvin sammaloituneelle kannolle; olivathan ne itsekin jo kasvattaneet samaa sammalta päälleen.

Esille nostaminen ei tästä kuitenkaan tee vielä taidetta. Kuten aiemmin totesin, taidetta ollakseen työ tarvitsee taakseen myös ajatuksen. Oma ajatukseni lähti siitä, että olen itse ollut sahalla töissä ja lukenut mm. sahatekniikkaa. Ajatellessani höyrysahan menneisyyttä, tulevat väistämättä mieleeni sen työntekijät ja silloiset työolot. Kenkiä on niissä töissä kulunut varmasti useampi pari. Vaikka nämä kengät ovat todennäköisemmin varikoiden ajalta, muistuttavat ne ainakin minua sahan raskaasta menneisyydestä. Työn nimeksi annoin Ilman suuntaa: 4 kenkää katsovat eri suuntiin ikään kuin miettien, mihin tästä nyt lähtisi. Missä on oikea suunta eteenpäin ja tulevaan.

Huomautus: jos olet nähnyt työn, olet saattanut nähdä kenkiä viisi. Et laskenut kuitenkaan väärin, sillä viides on yhden pikkupojan sinne luvallani lisäämä.

Taidetta vai tekemistä

Edellä esittelemäni työt ovat kaikki olleet nähtäviä töitä. Ne pysyvät paikallaan ja niitä voi katsoa, jopa koskea. Alueella meitä taidekurssilaisia hyöri tusinan verran ja ohikulkevia ihmisiä oli tänä aikana monin kerroin. Kovin monella tuntui olevan kauhea kiire juoksulenkillä tai pyöräillessä. Heillä ei ollut enää aikaa ihastella maisemia (kuten kaunista järveä ja sen takana olevaa Hämeen linnaa), sillä onhan ne nyt nähty aiemminkin. Se on harmillista. Tuttua, vaikkakin kuinka kaunista, ei enää jaksa ihastella. Halusin pysäyttää ihmisiä välillä.

Mukanani oli muistivihko ja kynä. Mukana olleen poikani kanssa keräsimme keppejä ja veimme ne rannalle. Näin sai alkunsa ihmistenpysäytysoperaation ensimmäinen vaihe.

"Hei ohikulkija! Ota keppi ja piirrä hiekkaan. Tehdään yhdessä taidetta"

Käsinkirjoitettu lappu keppien vieressä sai aikuisiakin innostumaan ja muutama uskalsi piirtääkin. Ja tietysti itsekin piirtelin hiekkaan, mikäs sen mukavampi tapa viettää kaunista kevätpäivää. Rantahiekan hyvä ja huono puoli tässä on, että piirrokset katoavat nopeasti askelten alle. Piirrokset eivät myöskään näy pitkälle, ne huomaa vasta läheltä. Hauska oli huomata, kuinka ihmiset automaattisesti väistivät hiekassa olevia kuvioita, vaikka oma ajatukseni oli, että jäljet ovat osa tätä teosta.

"Hei ohikulkija! Ota kivi ja heitä veteen. Tänään on hyvä päivä leikkiä"

Seuraava vaihe tässä teoksessa oli saada ohikulkijat nauttimaan siitä, mistä ovat lapsenakin nauttineet. Se, että on kasvanut isoksi, ei tarkoita, ettei saisi enää leikkiä. Koinkin, että nämä laput ovat ikään kuin lupa tehdä taas jotakin, mitä normaalisti välttelee. Hauskinta oli nähdä, kuinka tutustumaan tulleet vanhukset heittelivät yhdessä kiviä lasten kanssa.

"Hei ohikulkija! Istu ja katso maisemaa. Kuuletko satakielen laulavan?"

Väittävät satakielen laulun olevan kauneinta kuultavaa. Kuinka moni kiireinen lenkkeilijä mahtaa huomata, että satakielen laulua kuului alueella lähes joka puolelta. Toivon todella, että lappuni sai edes yhden ihmisen pysähtymään rantapenkille ja kuuntelemaan.

Onko tämä sitten taidetta? Ainakin se sai ihmiset tekemään ja tuntemaan.

Mitä taide siis on?

Tässä mielestäni toimiva taidesopan resepti tuleville tee-se-itse -taiteilijoille:

• tarvitaan ajatusta taiteen tekemisestä tai taiteeksi nimittämisestä
  
• lisätään hieman sanomaa tai tarkoitusta mukaan
• asetetaan esille (riittää, että yksikin ihminen näkee/kokee/tms. taiteen)
• annetaan hautua ja tuottaa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita.

Samasta sarjasta:

Muotoilija taiteen sivupoluilla, osa 1
Muotoilija taiteen sivupoluilla, osa 2: Ympäristötaiteeseen tutustuminen

Varikonniemen salaisuuksia -näyttely esillä Hämeenlinnan Varikonniemessä 5.6.08 asti