perjantai 27. tammikuuta 2012

Hankintakompromissi

Meillä on perheessä erilaisia autohaaveita: minä ottaisin mielelläni Minin, mies tilavan (ja miehekkään) farmarin ja pojat taas haaveilevat Ferrareista ja vastaavista. Todellisuus tulee kuitenkin vastaan, kun yhtälöön lasketaan mukaan, paljonko on ylimääräistä rahaa.

Rahalla on kumma ominaisuus: sitä ei ole koskaan ylimääräistä. Opiskellessa pärjäsimme niillä muutamilla satasilla, mitä opintotukea saimme. Nyt ihmettelemme, miksi rahaa ei jää koskaan yli, kun silloin se paljon vähempikin riitti. "Se, mitä tulee, myös menee" pätee ainakin meillä rahan suhteen.


Hankintoja tehtäessä siihen käytettävä raha on aina jostain muusta pois. Mitä enemmän jotakin haluaa, sitä enemmän on valmis muualta pihistämään. Kuinka moni edes omistaisi auton, jos päätöksiä tehtäisiin puhtaasti järjellä?


Kun jotain haluaa, se pitää saada. Kaikkea ei kuitenkaan pysty itselleen järkevästi perustelemaan, joten hankinnasta tulee kompromissi toiveiden, tarpeiden ja varojen kesken. Siksi meilläkin ajetaan punaisella perus-Nissanilla.