Osoitus luovuudesta vai väärä vastaus?

Poikani on esikouluikäinen ja kuten kouluissakin, esikoulussa tarkastellaan lasten taitoja. Kahdenkeskeisessä tapaamisessa esikouluopettajan kanssa käytiin läpi poikani tuloksia. Yksi tehtävistä oli rimmaavan sanan lisääminen lorun loppuun. Esimerkkinä, mikä sana tulee viimeiseksi loruun: "Hyi, pikku kissa, täällä haisee _____". (Kuulemma tässä vaiheessa lapsia usein hymyilyttää, mistä jo arvaa oikean sanan löytyneen). Oma poikani oli viimeiseksi sanaksi keksinyt ihan oman sanansa, nissa. Samoin parissa muussa tehtävässä tunnetun sanan tilalla oli itse keksitty vastaus, joka kuitenkin rimmaa.

Jäin pohtimaan lapseni luovaa tapaa keksiä uusia sanoja, jos oikeat sanat eivät löytyneet ja toisaalta tulevaa koulua ja vaatimusta löytää juuri yksi oikea tapa vastata kysymyksiin. Tukahduttaako se lapsen luovuuden jo heti alkuunsa? Jos lapsilta kysytään ja he innostuneesti viittaavat, montako kertaa he viitsivät kuulla opettajan suusta sanan Ei ennen kuin luovuttavat ja viittaavat vain ollessaan varmoja vastauksen oikeellisuudesta. Sillä siihenhän koulussa helposti kasvetaan. Vaikka luulisit tietäväsi vastauksen, et uskalla vastata, koska se VOI olla väärin ja siitä VOI jouttua naurunalaiseksi.

Mitä jos opettaja ei heti vain suoraan toteaisikaan vastausta vääräksi vaan pohtisi lasten kanssa, voisiko keksittykin olla mahdollinen. Säilyisikö lasten innostus oppituntiin osallistumiseen yhtä innokkaana, kuin mitä se on koulun alkaessa? Voitaisiinko luokassa välttää väärinvastaajaksi leimautumista ilman, että oikea vastaus jäisi epäselväksi? Olisiko vastaaminen hauskempaa, jos hassujakin vastauksia voitaisiin pitää hyvänä asiana?

Ja oliko poikani vastaukset todettu oikeiksi vai vääriksi? No, ainakin tässä koulutuksen vaiheessa ne vielä oli todettu hyväksytyiksi suorituksiksi. Vielä ei ole luovuutta lannistettu.